Kukak Bay, 58º17,413’N 154º16,002’W, 9.8.2007
Hidden Harborin potero oli todella suojainen. Tuuli ei päässyt sinne mistään suunnasta, mutta ympäröivien vuorten ansiosta sumua ja tihkusadetta riitti, ja me aloimme pikku hiljaa potea klaustrofobiaa. Parin yön jälkeen sääennuste oli onneksi suosiollinen, ja päätimme siirtyä avarampaan ankkuripaikkaan Kukak Bayhin. Linnuntietä matkaa oli 9 mailia, mutta veneellä kaikkiaan yli 36 mailia. Lahdessa on muutama hyvin suojainen ankkuripaikka, joista valitsimme perimmäisen, Aguchikin saaren itäkulmassa olevan pienen lahden. Saapuessamme Kukak Bayhin koimme yllätyksen, lahden pohjoislaidalla oli ankkurissa purjevene, ensimmäinen näkemämme sitten Kodiakin kalasataman.
Ensimmäisen auringonpaisteisen päivän jälkeen taivas vetäytyi taas pilveen, ja Shelikofin salmeen ennustettiin 25 solmua tuulta lännen suunnalta. Tuuli osui meidänkin ankkuripaikkaamme ja jatkui välillä tyyntyen välillä voimistuen kaikkiaan viisi vuorokautta. Toinen meistä oli hereillä joka yö, sillä vaikka ankkurimme ei näyttänyt luistavan, päätimme pelata varman päälle. Päivisin oli tuulettomiakin aikoja, jolloin pääsimme jollalla kuvaamaan jokisuiston karhuja. Kokeilimme myös lohen kalastusta vetouistelemalla, mutta tuloksetta. Lahden karhut sen sijaan saivat saalista.
Tuulen pitäessä meitä lahdessamme, menimme ajan kuluksi viereiselle pikkusaarelle tekemään nuotion, vaikka kalaa emme olleetkaan saaneet. Noustessamme rantaan kovalla metelillä, Riitta totesi, että vaikka karhuja täytyykin varoa, onneksi ei tarvitse pelätä käärmeitä. Toisin kuin Suomessa, kyykäärme ei kuulu Alaskan luontoon. Nuotiolla istuessamme näimme kuinka lahdella aikaisemmin näkemämme purjevene tuli viereiseen poukamaan ankkuriin. John, veneen kippari, kertoi harjoittaneensa karhu-charteria alueella jo yli kymmenen vuotta. Hän hoitaa veneen ja toinen mies toimii karhuoppaana. Vesitaso oli tulossa hakemaan heidän asiakkaitaan ja tuomassa uusia. Varsinaisessa Kukakin lahdessa oli tuulen takia edelleen liian korkeat aallot, joten kone käytti meidän lahteamme kiitoratana.
Saimme Johnilta hyviä lisäneuvoja karhujen suhteen. Ympäröivä alue on luonnonpuistoa, missä karhut suhtautuvat ihmisiin yleensä luottavasti toisin kuin metsästysalueilla. Nuoret uroskarhut tosin saattavat toisinaan ottaa mittaa ihmisistä. Tällöin on kuulemma ehdottomasti pysyttävä aloillaan, koska karhua ei juoksemalla pääse pakoon. Sitten on lyötävä käsiä yhteen ja kovalla äänellä käskettävä karhua menemään matkoihinsa. Maihin mentäessä John suositteli ottamaan aina mukaan käsisoihdun, koska karhu väistää tulta. Pippurisuihke toimii myös, mutta sen kanssa on päästettävä karhu tosi lähelle, ja suihkeen toiminta-aika on hyvin lyhyt. Kumpaakin pelotetta käytettäessä on myös pidettävä huoli siitä, että on itse tuulen yläpuolella.
Äkilliset kohtaamiset karhun kanssa ovat vaarallisimpia. Tämän takia paras tapa välttää liian läheinen kosketus karhuihin on rantautua avoimilla paikoilla ja pitää meteliä, jolloin karhu kuulee ja näkee ihmiset. Näin olemmekin tehneet.
Menimme vielä lähtöämme edeltävänä päivänä uistelemaan ja osuimme aivan rannan tuntumassa paikkaan, jossa hyppeli kaloja. Kymmenessä minuutissa olimme saaneet heittelemällä neljä lohikalaa, tasapuolisuuden nimissä kaksi kumpikin, minkä jälkeen lopetimme kalastamisen. Veneellä tehdyn tarkastelun tuloksena totesimme saaneemme dolly vardeneita (taimenia). Savustimme heti yhden, graavasimme toisen ja kaksi laitoimme ruijanpallaksen seuraan pakastimeen. Meillä on pakastimessa nyt niin paljon kalaa, että on jälleen pidettävä tauko kalastamisessa.
Lähdimme torstaiaamuna täysin tyvenessä kohti Homeria, mahdollista veneen talvehtimispaikkaa. Sää oli mitä parhain. Lumipeitteiset vuoret ja niiden välissä näkyvät sinertävät jäätiköt loistivat auringossa, ja meri oli lähes peilityyni. Matkan puolivälissä ohitimme kaukaa Augustinen savuttavan tulivuorisaaren, joka piirtyi kauniisti vasten laskevan auringon punertamaa taivasta. Sääennusteen mukaan tuulen piti olla 15 solmua lounaasta, mutta tosiasiassa se oli 4 solmua kaakosta.
Lähestyessämme Homeria jouduimme sumurintamaan toisensa jälkeen. Välillä oli aivan kirkasta, ja hetken kuluttua näimme tuskin oman veneemme keulaa. Jo ennen aamun valkenemista alkoi katkeamaton vastaantulevien veneiden jono. Ensin merelle olivat lähteneet kalastusalukset, ja niiden jälkeen tulivat charterveneet asiakkaineen. Päivästä oli tulossa kaunis, ja kaikki näyttivät olevan liikkeellä.
58º17,413’N 154º16,002’W, Homer, 12.8.2007
Homerin muoto on varsin erikoinen. Varsinainen kaupunki on rannalla, mutta sen edustalla on noin viisi kilometriä pitkä, kapea niemi, Homer Spit, jonka nokassa on satama ja siihen liittyvät runsaat turistipalvelut. Saimme pienvenesatamasta hyvän paikan aivan satamamestarin toimiston läheltä, ja aloimme sieltä käsin heti selvittää telakointiin liittyviä asioita. Telakka on mutapohjaisen lahden pohjukassa, mutta ylimmällä ylävedellä, joka on 6 metriä, pääsemme sinne hyvin. Tuo ajankohta on sopivasti viisi päivää ennen lähtöämme Eurooppaan. Telakan nostokalusto vaikutti laadukkaalta, ja kun telakointihintakin oli siedettävä, sovimme veneen nostosta.
Tapasimme heti saapumispäivänä tuttuja. Olimme Kodiakissa tutustuneet homerilaisiin Lindaan ja Johniin, jotka olivat tulleet kotisatamaansa muutamaksi päiväksi. John olisi antanut autonsa meidän käyttöömme, mutta meiltä puuttui vakuutusyhtiön vaatima ns. kansainvälinen ajokortti. Sellaiset on ehdottomasti hankittava ensi talvena. Näin ollen John toimi kuskina ja vei Pekan telakalle, ja paluumatkalla he kävivät vielä ostamassa ruokatarvikkeet seuraavaa etappiamme varten. Linda ja John purjehtivat Alaskan vesillä kaikki kesät, viettävät talvikuukaudet Meksikossa ja asuvat väliajat hienossa asuntoautossaan, joka on pysyvästi parkkeerattuna satama-altaan töyräällä. Hieno järjestely! He lähtivät seuraavana päivänä takaisin Kodiakin suuntaan kalastamaan lohta, mutta tapaamme heidät täällä taas ensi keväänä.
Homerissa on ollut vahvasti edustettuna myös suomalaisuus: Pekan ollessa kauppareissulla veneen kylkeen koputettiin, ja siellä oli Iiris Helsingistä. Hän oli nähnyt Suomen lipun mastossamme ja tuli juttelemaan. Iiris on yksin kiertämässä maailman maita reppu selässään.
Tullessamme kalastustarvikekaupasta, meidät pysäytti nainen Anchoragesta selvällä suomen kielellä. Helen kertoi olleensa 70-luvulla vaihto-oppilaana Suomessa ja opiskelleensa jonkin aikaa myös Helsingin yliopistossa. Sovimme, että otamme häneen yhteyden, kun olemme Anchoragessa.
Nyt on pyykit pesty, pikkuremontit tehty ja vesitankki täytetty. Vielä on ostettava kalakoukku ja pari heittouistinta, ja sitten olemme valmiit lähtemään kohti Prince William Soundia, jossa aiomme viettää loput tämän vuoden purjehduskaudesta.