12.7.2007

Taivas on pilvien peitossa ja meri harmaa. Kodiakin suunnalta lentää merelle lintuja. Tunnistamme niiden joukosta lähellä pintaa lentävät töyhtölunnit, joita näemme nyt ensimmäistä kertaa. Rannan tuntumassa saavutamme toiseksi viimeisen reittipisteemme, josta käännymme vasemmalle Kaguyak Bayn lahteen. Olemme tehneet matkaa Havaijilta Alaskaan lähes kolme viikkoa, ja maan läheisyys tuntuu taas ihanalta!

Lahden oikealla puolella kohoaa vuorenrinne, jonka pinta on kuin vihreää samettia. Vihreää taustaa vasten erottuu kaksi ruskeaa laikkua, jotka näyttävät liikkuvan. Peurojako? Haen alhaalta kiikarini. Ei peuroja, vaan karhuja! Ylhäällä vuorenrinteellä on kodiakinkarhu pentuineen laiduntamassa (vai voiko näin sanoa karhuista?). Seuraan niitä innoissani niin kauan, kunnes ne näkyvät enää pieninä pisteinä kaiken vihreyden keskellä.

Ajamme lahden pohjukkaan, missä pudotamme ankkurin kylmään, läpinäkymättömään veteen. Kiikaroin ympäristöä ja näen lahden eteläisellä rinteellä kolme lähes samankokoista karhua syömässä ruohoa. Yritän ottaa niistä kuvia, mutta ne ovat aivan liian kaukana. Vastapäistä vuorenrinnettä kapuaa ylös yksinäinen karhu. Se on muita niin paljon suurempi, että oletan sen olevan täysikasvuinen uros. Ennen iltahämärän laskeutumista näemme vielä valkopäämerikotkan rantaan viettävällä jyrkällä rinteellä ja mustahäntäpeuran töyräällä syömässä ilta-ateriaansa.

Ihmeellinen Alaska, ihmeellisempi kuin kuvittelimmekaan!

13.7.2007

Lähdemme aamiaisen jälkeen jollaretkelle. Peurasta ei näy enää jälkeäkään, tai ei niin voi sanoa, sillä sen sorkanjäljet ovat selvästi näkyvissä rannan vulkaanisessa hiekassa. Valkopäämerikotka sen sijaan on omalla paikallaan rinteessä, mistä se kohta lähtee häirittynä lentämään rannan suuntaisesti. Jatkamme samaan suuntaan kuin kotka ja rantaudumme jonkin matkan päässä olevaan lahdelmaan.

Harakat metelöivät rantapensaikossa, ja vähän kauempana vasemmalla näen merikotkan, ja sitten vielä toisen. Ne istuvat töyräällä vierivieressä, kaksi majesteetillista lintua. Yritän päästä mahdollisimman lähelle kotkia, jotta saisin niistä kunnollisen kuvan. Mutta miten voi edetä hiljaa ja huomaamatta ja pitää samalla meteliä, jotta karhut pysyisivät loitolla? Ei mitenkään, ja kotkat lehahtavat lentoon ennen kuin ehdin sopivalle kuvausetäisyydelle.

Jatkamme matkaa kohti lahden etelärantaa, missä näemme kolmannen merikotkan istuvan kuolleen puun nokassa lähellä rantaviivaa. Kotka seuraa selvästi tuloamme, mutta pysyy paikallaan. Me etenemme hiljaa, aina vain hiljempaa. Sitten Pekka pysäyttää perämoottorin, ja samassa kotka nousee siivilleen. Olen pitänyt kamerani suunnattuna kotkaan niin hyvin kuin keinuvassa jollassa pystyn ja otan kuvan toisensa jälkeen. Tiedän, että etäisyys on edelleen suuri, mutta en anna sen häiritä. Haluan ainakin yhden kuvan, jossa kotka näkyy muunkinlaisena kuin epämääräisenä, tummana läiskänä.

Pekka menee maihin ja hakee rannalta ison, helakanpunaisen lepuuttajan. Rannalla on paljon meren tuomaa tavaraa: tukkipuita, repeytyneitä verkkoja, köysiä, myös rikkoutunut pelastuslautta hiekkaan osittain hautautuneena. Mitähän se voisi kertoa? Työnnämme jollan takaisin veteen ja jatkamme matkaa. Kohta näemme hylkeen tumman pään nousevan vedestä. Se katselee hetken touhujamme ja palaa takaisin pinnan alle. Vähän matkan päässä avoimen rannan tukkii harmaa kallio, joka jatkuu muutamia kymmeniä metrejä. Rantakallion toisessa päässä on kettu, joka makaa kallion muodostaman holvikaton alla. Se kohottaa päätään nähdessään meidät, mutta ei lähde pakoon. Me emme lähesty sitä, vaan jätämme sen omaan rauhaansa lämpimän tukkipuun päälle kallioseinämän suojaan.

Jatkaessamme matkaa näemme uudelleen merikotkan, joka lehahti lentoon rannalta. Se istuu nyt korkealla, sinisten lupiinien koristamalla töyräällä. Ennen kuin palaamme veneelle otan vielä kuvia isosta meduusasta, joka osuu jollamme viereen.

14.7.2007

Heräämme sateiseen ja sumuiseen aamuun. Nostamme aamiaisen jälkeen ankkurin ja lähdemme moottoroimaan kohti Kodiakin kaupunkia. Puolivälissä merelle vievää väylää pinnan alta nousee selkäevä, iso, repaleinen, vanhalta näyttävä evä. Evä liikkuu oikealle rantaa kohti ja vajoaa jonkin ajan kuluttua pinnan alle. Oliko se delfiini vai ehkä pyöriäinen? Mahdoton sanoa.

Jatkamme matkaa rantaa myötäillen. Päästyämme Two Heads -saaren takaa merelle, näemme kaukana valaita, todennäköisesti ryhävalaita. Niitä on useita, merestä nousee samanaikaisesti viisi hengityssuihkua. Osa valaista sukeltaa. Näemme niiden mahtavien pyrstöjen nousevan pinnan yläpuolelle. Kohta yksi valaista ponkaisee ylös vedestä ja rysähtää sitten takaisin mereen roiskuttaen vettä korkealle ilmaan (englanniksi breaching). Valaat jatkavat matkaansa etelään, me suunnistamme kohti pohjoista.

Yritän epätoivon vimmalla ottaa kuvia töyhtölunneista, jotka räpistelevät lentoon veneemme lähestyessä. Ongelmani valokuvaamisessa ovat kahdenlaisia, toiset minusta itsestäni täysin riippuvaisia ja toiset taas vallitsevista olosuhteista. Luonteestani johtuen en millään saa itsestäni niin paljon irti, että opettelisin kunnolla tuntemaan kamerani ja sen käyttötekniikan. Ymmärrän tuskin mitään valotusajoista tai aukon suuruudesta, vaan otan kuvia suurella innolla ja sormituntumalla. Tilanne olisi aivan toinen, jos Pekka innostuisi valokuvaamisesta. Hän tutustuisi kameraan, sen teknisiin ominaisuuksiin, kuvanottotekniikkaan jne., ja hän voisi opettaa kaiken myös minulle. Yksin minusta ei siihen näytä olevan. Muita ongelmiani ovat paitsi valitettavan yleinen valon puute, myös ainainen liike. Lähes poikkeuksetta otan kuvia joko veneestä tai jollasta käsin. Vene kuvausalustana on vielä jotenkuten hallittavissa, mutta jolla ei. Perämoottori tai airot täristävät sitä, se poukkoilee aalloilla, kääntyilee äkillisesti, ja tuntuu kuin istuisin säännönmukaisesti sen väärällä laidalla selkä päin kuvattavaa kohdetta.

15.7.2007

Olen yön vahdissa Pekan nukkuessa pois pitkästä legistä aiheutunutta univelkaansa. Pohjoisen valoisa yö helpottaa hereillä pysymistä. Auringon laskun ja nousun välinen aika tuntuu olemattoman lyhyeltä tropiikin pitkien, mustien öiden jälkeen.

Saavumme aamuhämärässä Kodiakin kaupunkiin vievälle väylälle. Kiikaroidessamme reimareita näemme suoraan edessämme rantaa vasten ryhävalaiden hengityshuuruja. Yksi valaista sukeltaa ja nousee sitten pintaan lähempänä meitä, veneen oikealla puolella. Hetken kuluttua näemme, ja kuulemme, toisen valaan vasemmalla puolella venettä. Ilma huuruaa ja kuuluu PUUUH, ja valas katoaa taas pinnan alle. Lahti on osittain usvan peitossa. Takanamme nousee punainen aurinko, ja edessä näkyvät lumipeitteiset vuorenhuiput. Merta täplittävät lokit, pikkukajavat ja lunnit, ja ajoittain sen pinnan rikkovat valaiden selkäevät. Haen alhaalta kamerani ja yritän ottaa kuvia. Luulen, että valo ei riitä, mutta kuvaan siitä huolimatta. Yrittänyttä ei laiteta, on mottoni. Ja niin kauan kuin en ota tällaisia tilanteita liian vakavasti, pystyn jostain syystä nauttimaan niistä enemmän kamera kädessäni.

27.7.2007

Lähdemme aamuvarhaisella Kodiakin kalasatamasta. Tarkoituksemme on yöpyä Whale Passagen (Valasväylä) varrella matkallamme Geographic Harboriin. Sää on tuuleton ja sumuinen, mutta kirkastuu vähitellen. Meillä on isopurje ylhäällä tasapainottamassa menoamme, mutta etenemme konevoimin.

Ennen Whale Passagea olevalla lahdella näemme edessämme valaiden hengityshuuruja. Veneen oikealla puolella pinnan alta nousee musta selkäevä. Valas ui pinnan tuntumassa pitkään, kunnes takaa tuleva kalastusalus saa sen sukeltamaan.

Käännymme oikealle Whale Passageen, jonka keskellä on pieni, ruohon kattama saari. Meille on kerrottu, että se on merisaukkojen tukikohta. Ajamme väylään kohtuullisessa myötävirrassa ja ohittaessamme saaren näemme sen takana merisaukkoja; kymmeniä ja taas kymmeniä saukkoja, joillakin poikaset vatsansa päällä. Saukot kelluvat selällään saaren rantaan kertyneen kelp-levän joukossa. Virtaus estää meitä menemästä lähelle saarta, ja pyörteet keinuttavat venettä niin, että luovun kuvaamisesta ja katselen saukkoja kiikarilla. Jatkaessamme matkaa myötävirtaan, ohitamme useita ajelehtivia merisaukkoja, kaikki selällään vedessä. Jotkut ovat selvästi aterioimassa, jotkut taas näyttävät nukkuvan. Veneen tullessa lähemmäksi, saukot sukeltavat yksi toisensa jälkeen ja nousevat taas pintaan etäällä meistä.

Valasväylä on nimensä veroinen. Veneen ympärillä näkyy sekä yksittäisiä valaita että usean valaan ryhmiä. Valaat uivat väylää molempiin suuntiin. Välillä ne sukeltavat ja pysyvät pinnan alla pitkään. Aika ajoin ilmaan näyttää nousevan samanaikaisia hengityshuuruja ikään kuin ympyrässä. Seuraan valaita kiikarilla, kunnes poistumme väylältä.

Menemme Kuprianofin salmeen ankkuriin. Ohitamme pienen ruoholakisen saaren, jonka kallioseinämillä istuu kymmenittäin lokkeja ja pikkukajavia, ja ylhäällä ruohikossa nököttää töyhtölunneja. Saaren edustalla kelluu merisaukkoja. Ankkuripoukaman rannalla olevassa kuusessa on valkopäämerikotka lentokykyisine poikasineen. Ne seuraavat lähestymistämme, mutta eivät lennä pois.

Jäämme salmeen vain yhdeksi yöksi.

28.7.

Nostamme ankkurin aamuhämärissä ja jatkamme kohti Geographic Harboria. Ilma on harmaa ja meri levoton. Ylitämme Shelikofin salmen vastatuulessa hitaasti ja vaivalloisesti.

Myöhään iltapäivällä saavumme Amalikin suojaisaan lahteen ja pudotamme ankkurin. Olemme nyt saapuneet ruskeakarhujen (grizzly) valtakuntaan. Meitä lähinnä olevalla pohjoisrannalla on parhaillaan viisi karhua, kolme yksinäistä karhua ja emo talvella syntyneen tummaturkkisen pentunsa kanssa. Ne ovat kaikki kaivamassa rantamudasta kotiloita, todennäköisesti huotrasimpukoita (razor clam). Lahden tyynen pinnan rikkovat ajoittain pyöriäisten selkäevät. Toisella puolella lahtea juoksee laiha punakettu hiekkakannaksen poikki.

29.7.2007

Mennessäni aamulla kannelle totean koko lahden olevan sumupilven sisällä. Sumu väistyy pikkuhiljaa auringon lämmön lisääntyessä, ja me pääsemme katsomaan rannalla olevia karhuja. On alaveden aika, ja rannan karhut ovat kaivamassa mudasta kotiloita. Vaaleaturkkinen emokarhu pentunsa kanssa on meitä lähinnä. Vähän kauempana lahden pohjukan suunnassa on iso, tummaturkkinen karhu.

Ajamme rantaa pitkin ja pienen töyrään takana näemme vielä neljä karhua; nuoren emon ja sen kaksi parikesäistä pentua ja niiden lähellä, pensaikon varjossa, yksinäisen karhun. Se on selvästikin liian lähellä emokarhua, joka kokee tämän uhaksi pennuilleen. Äkkiä emo päästää kovan karjaisun ja ryntää sitä kohti. Yksinäinen karhu ei lähde pakoon, vaan jäykistyy paikalleen. Karhut ottavat jonkin aikaa toisistaan mittaa murisemalla ja karjumalla. Sitten emo kääntää toiselle karhulle selkänsä ja palaa pentujensa luo. Yksinäinen karhu ei uskalla vieläkään liikkua, vaan istahtaa kivikkoon. Heti yhteenoton jälkeen karhuemo virtsaa. Onkohan se voittajan merkki?

Siirrymme vähän etäämmälle karhuista ja pudotamme rantaveteen rapuverkon, jossa on syöttinä eilen saamamme ruijanpallaksen (halibut) pää.

30.7.2007

Aamulla lahti on jälleen läpinäkymättömässä sumuvaipassa. Alaveden aikaan sumu on kuitenkin hälvennyt, ja me lähdemme nostamaan rapuverkkoa ja ottamaan kuvia karhuista.

Rannoilla on nyt enemmän karhuja kuin eilen. Lähirannalla on emokarhu pentunsa kanssa ja kolme yksinäistä karhua. Lahden toisella puolella on myös karhu kaivamassa rantahiekkaa. Menemme ensin sinne, koska valo on siellä parempi. Palaamme sitten takaisin emokarhun ja sen pennun lähelle nostaaksemme rapuverkon. Emo ei ole meitä huomaavinaankaan, vaan jatkaa kotiloiden kaivamista. Pentu leikkii sen jaloissa. Äkkiä pentu alkaa äännellä, ja emo lopettaa kaivamisen. Se kellahtaa selälleen rantahiekkaan, pentu kipuaa emonsa päälle ja alkaa imeä. Me pysyttelemme aivan hiljaa ja riittävän etäällä, ettemme rikkoisi niiden rauhaa.

Kun myöhemmin nostamme rapuverkon, siinä ei ole rapuja vaan 18-lonkeroinen, lihaa syövä meritähti (sunflower star). Päästämme sen takaisin mereen ja viemme verkon veneelle.

Ajamme lahden eteläpuolelle, missä on pieniä saaria. Meitä on neuvottu menemään pikkuruisille saarille ja luodoille poimimaan mustikoita, koska isommilla on karhuja, jotka tyhjentävät pensaat. Edessämme on pieni, pensaiden peittämä saari, vain muutama kymmenen metriä kanttiinsa. Olemme juuri neuvottelemassa marjaan menosta, kun huomaan ison karhun. Karhu makaa umpiunessa rantatöyräällä vain parinkymmenen metrin päässä meistä. Hyvä, ettemme ehtineet rantautua! Otan kuvia nukkuvasta karhusta ja sen ympärillä riekkuvista harakoista, minkä jälkeen suuntaamme lahden pohjoisrannalla olevalle isolle vesiputoukselle. Putouksen alapuolella on kaksi valkopäämerikotkaa ja emokarhu kahden pentunsa kanssa. Karhut ovat parhaillaan kapuamassa rantaa ylös ja katoavat hetken kuluttua pensaikkoon. Tullessamme paikalle toinen kotkista lehahtaa lentoon ja laskeutuu vähän matkan päässä olevalle kivelle. Toinen kotka on syömässä kalaa. Se yrittää lentoon painavan saaliinsa kanssa, mutta ei onnistu ja jättää sen rantakivikkoon. Poistumme pian veneelle, ja kotka palaa jatkamaan ateriaansa.

Kiikaroin iltahämärissä rantoja ja näen kahden karhun kohtaamisen lahden etelärannan kapealla hiekkakannaksella. Karhut ovat tulleet kannakselle vastakkaisista suunnista. Ne pysähtelevät kaivamaan hiekasta kotiloita ja lähestyvät näin pikku hiljaa toisiaan. Lopulta toinen karhuista hermostuu ja lähtee ajamaan toista takaa. Lyhyen takaa-ajon jälkeen altavastaaja pysähtyy, ja toinenkin karhu jähmettyy paikalleen. Ne ärisevät hetken aikaa toisilleen, ja sitten tilanne rauhoittuu. Karhut jatkavat kotiloiden kaivamista lähellä toisiaan, mutta ilmeisesti kuitenkin riittävän kaukana, jotta sopu säilyy.

31.7.2007

Aamu valkenee vaihteeksi selkeänä, vaikkakin edelleen pilvisenä ja harmaana. Kiikaroin hiekkakannaksen suuntaan ja näen kaksi punakettua leikkimässä keskenään. Ne ovat hyökkäävinään toistensa kimppuun, ajavat toisiaan takaa ja ryntäilevät ympäriinsä.

On alimman alaveden aika, ja lahtea ympäröivillä rannoilla on kaiken kaikkiaan 18 karhua kaivamassa kotiloita. Paikalla ovat kaikki jo ennestään näkemämme karhut ja monta uutta tuttavuutta, muun muassa emo kahden pienen, samanvuotisen pentunsa kanssa. Seuraan lähirannan isojen karhujen syöntipuuhia ja pentujen leikkiä. Kääntyessäni katsomaan kauempana olevan rannan tapahtumia, kiikariini osuvat pyöriäisten evät, jotka puhkovat aika-ajoin vedenpinnan. Kohta pinnan alta nousee myös tummempien pilkkujen kirjoma harmaa kirjohylkeen (harbor seal) pää.

Lähdemme nostamaan illalla laskemamme rapuverkon. Verkossa ei ole vieläkään rapuja, vaan meritähtiä, tällä kertaa peräti kolme kappaletta. Päätämme jatkaa ravustusta vasta seuraavassa ankkuripaikassa. Ajamme nyt hiekkakannakselle, missä näin aamulla ketut. Toinen ketuista on edelleen paikalla. Se kaivaa hiekasta jotakin, ehkä kotiloita sekin. Kettu näkee meidän tulevan, mutta ei näytä välittävän siitä, vaan jää vesirajaan. Jäämme seuraamaan sen puuhia. Hetken kuluttua kannaksen toiselta puolelta astuu esiin iso karhu, mahdollisesti toinen eilisiltaisista kiistakumppaneista. Se ylittää hiekkakannaksen hitaasti ja jatkaa matkaansa toisella puolella olevalle saarekkeelle. Kaivan taskusta pienen digikamerani ja otan muutaman kuvan ketun ja karhun kohtaamisesta.

1.8.2007

Nousemme aikaisin aamulla. Ilma on edelleen harmaa, mutta sumupilvet ovat poissa. Lahteamme ympäröivillä rannoilla näkyy yhteensä kymmenen karhua ja yksi kettu. Ajamme jollalla Geographic Harborin pohjukkaan, missä on parisenkymmentä karhua kaivamassa kotiloita. Emme näe yhtään karhua kalastamassa, joten ilmeisesti lohi ei ole vielä aloittanut nousuaan jokeen. Seuraamme jonkin aikaa karhujen toimia, mutta pian mereltä pohjukkaan puhaltava kylmä ja kostea ilma pakottaa meidät palaamaan ankkurilahteemme.

Amalikin lahdella otamme vielä muutaman kuvan emosta ja sen parikesäisestä pennusta. Meidän tullessamme paikalle emo nostaa kerran päätään rantamudasta ja jatkaa sitten kaivamista. Siirrymme hitaasti lähemmäs toista emoa, jolla on kaksi tummaturkkista, talvella syntynyttä pentua. Emokarhu on epätavallisen arka, ja vaikka olemme vielä muutaman sadan metrin päässä karhuista ja etenemme hitaasti, emo hermostuu ja poistuu pentuineen rantapensaikkoon. Ajamme vielä vastarannalle, missä iso uroskarhu nostelee rantakiviä etsiessään kotiloita. Lähestymme karhua mahdollisimman hiljaa ja varoen. Jäämme parinkymmenen metrin päähän siitä, ja otan muutaman kuvan. Sitten on aika palata veneelle. Nostamme ankkurin ja lähdemme linnuntietä kymmenisen mailia pohjoisempana olevaan Hidden Harboriin.

Moottoroimme runsaat kolme tuntia ja saavumme Hidden Harborin lahteen, missä pyöriäiset toivottavat meidät tervetulleiksi. Lahden edustalla on runsaasti lintuja, niiden joukossa myös sarvilunneja, joita emme ole aikaisemmin nähneet näin läheltä. Ajamme lahden kauimmaiseen pohjukkaan, joka on vain noin pari sataa metriä kanttiinsa.

Pudottaessamme ankkuria Pekka huomaa rannalla kruunupäisen hirven. Se on kahlannut veteen jokisuulla ja lähtee pian uimaan rannan suuntaisesti. On yläveden aika. Hiekkainen rantakaistale on jäänyt veden alle, ja rantaviivaa rikkovat irtolohkareet. Hirvi jatkaa uintiaan vehreään lahdelmaan, missä se kipuaa rannalle ja häviää pensaikkoon. Iltahämärissä Pekka huhuilee kannelta: Hirvi on palannut! Se seisoo laskuveden paljastamalla rantakivikolla pää kääntyneenä kohti kahta nuorta uroskarhua, jotka kävelevät hitaasti siitä poispäin. Pian karhut katoavat rantatöyrään taakse.

Sade tihenee pikku hiljaa, ja pilvet laskeutuvat alas ympäröiviltä vuorilta. Hirvi seisoo edelleen hievahtamatta paikallaan ja häviää lopulta sadeverhon taakse.

4.8.2007

Olemme ankkurissa Hidden Harborin pohjoispuolella olevalla Kukak Bayn lahdella. Taivas on edelleen pilvessä, mutta sade pitää vaihteeksi taukoa. Kukak Bayn lahteen laskee useita pieniä jokia, joihin lohi nousee kutemaan. Päätämmekin iltapäivällä lähteä kalastamaan.

Pekka soutaa ja minä kiikaroin lahtea. Harmaita kirjohylkeen päitä pulpahtaa pintaan jollan ympärillä, ja kauempana lahdella näkyy useita merisaukkoja. Lahden pohjoisrannalla on kolme karhua, kaksi nuorta aikuista uroskarhua ja yksi niitä selvästi pienempi karhu, jotka myös näyttävät olevan kalassa. Ajamme jollalla lähelle karhuja ja uistelemme, mutta ilman tulosta. Karhut sen sijaan ovat onnekkaampia. Näemme kuinka toinen aikuisista karhuista sieppaa joesta lohen. Kauempana ollut pieni karhu ryntää paikalle, ja hetken kuluttua silläkin on sätkivä kala hampaissaan. Luovun uistelusta ja jään seuraamaan karhujen kalastuspuuhia. Kaksi karhua istuu ja yksi seisoo joen rannalla. Ne tuijottavat keskittyneesti virtaan, hyökkäävät sitten veteen, ryntäilevät sinne tänne, ja kohta niillä on lohi suussaan. Vaikuttaa huomattavasti hauskemmalta kalastustavalta kuin uistelu.

Jonkin ajan kuluttua paikalle ilmestyy iso, vanha karhu. Vanhuksen askel on epävarma, se riiputtaa päätään ja sen kyljissä on isoja karvattomia laikkuja. Toinen uroksista menee sitä vastaan. Se kävelee pitkin, varmoin askelin, pää kääntyneenä kohti vanhaa karhua. Vanhus kääntää katseensa siitä poispäin, ja tuntuu kuin se sanoisi: Sinä olet vahva ja voimakas, minä jo vanha ja voimaton. Sitten se istahtaa maahan. Nuori karhu kumartuu ensin vanhaa karhua kohti, mutta kääntääkin sitten sille selkänsä. Kohta toinenkin uros lähestyy vanhusta, kiertää sen ympäri ja menee kauemmas syömään ruohoa. Vanha karhu nousee vähän ajan kuluttua maasta ja jatkaa vaivalloista kulkuaan lohijoen partaalle, minne se jää makaamaan.

Palatessamme veneelle, ilman saalista, näemme valkopäämerikotkan, joka istuu korkealla rannan puussa. Tullessamme lähemmäs huomaamme, että kotkia onkin kaksi. Rungon takaa hypähtää toinen kotka ensiksi näkemämme linnun viereen. Se näyttää hierovan nokkaansa toisen kotkan siipeen, minkä jälkeen se lehahtaa lentoon. Mitä tuo ele tarkoitti? Ovatko ne kaksi emolintua, vai emo ja poikanen? Jälleen kysymyksiä, joihin emme tiedä vastausta.

7.8.2007

Olemme pysytelleet muutaman päivän veneellä kovan tuulen takia. Nyt tuuli näyttää ainakin väliaikaisesti hiipuneen, ja me lähdemme soutelemaan lahdelle.

Merisaukot ovat poissa. Ilmeisesti lahteen osunut aallokko on ollut niille liikaa, ja ne ovat siirtyneet suojaisemmille vesille. Kirjohylkeitä sen sijaan näkyy edelleen. Ne nostavat aika ajoin päänsä pinnan alta, tuijottavat meitä suurilla silmillään ja vajoavat sitten takaisin kylmään, mudansekaiseen veteen.

Pekka soutaa ja vetää uistinta, minä kiikaroin ankkuripoukamamme rantoja. Pohjoisrannalla näen karhuemon ja sen kaksi pentua, jotka ovat rantaheinikossa syömässä. Soudamme lähelle karhuja ja jäämme seuraamaan emon ja toisen pennun ateriointia. Toinen pennuista on jäänyt lepäämään töyrään taakse. Jonkin ajan kuluttua se liittyy muiden seuraan. Emokarhu siirtyy nyt ruohikolta rantahietikolle, ja pennut seuraavat sitä. Hetken kuluttua emo istahtaa maahan, kellahtaa sitten selälleen, ja jo toisen kerran saamme olla paikalla, kun karhuemo imettää.

Nämä pennut ovat selvästi vanhempia ja kookkaampia kuin Amalikin lahden pentu. Ne eivät kiipeä emonsa päälle, vaan asettuvat kumpikin omalle puolelleen, ja emo ottaa pennut käpälillään ikään kuin kainaloonsa. Laskeutuessaan makuulle emo katsoo meihin päin, sillä olemme kovin lähellä karhuja. Ihmettelen sen meitä kohtaan osoittamaa luottamusta. Viivymme vielä hetken ja poistumme sitten hiljaa paikalta.

15.8.2007

Olemme päiväankkurissa Tonsina Bayn lahdella. Pekka perkaa aamulla saamaansa lohta (silver eli coho). Minä seuraan lähellä kelluvaa merisaukkoa, joka on turkinhoitopuuhissa. Sitten huomaan rannalla karhun. Se kävelee rantaviivaa pitkin, pysähtyy välillä katsomaan venettämme ja jatkaa sitten rauhallista kulkuaan kohti lahteen laskevaan jokea.

Tämä on ensimmäinen näkemämme mustakarhu, selvästi ruskeakarhua pienempi. Myös sen liikkuminen on erilaista, ehkä sulavampaa, ketterämpää. Katson kuinka se hyppää kaatuneelle puunrungolle, kävelee runkoa pitkin, hypähtää seuraavalle rungolle ja siitä taas alas rantakivikolle. Tiedämme, että toisin kuin ruskeakarhut, mustakarhut osaavat kiivetä puuhun. Ja kun katselee tämän karhun liikkumista, se on helppo uskoa.

Mustakarhu jatkaa taivallustaan kaatuneiden puiden lomitse ja niiden yli ja katoaa sitten puiden taakse rinteeseen.

16.8.2007

Saavumme iltapäivällä Quartz Bayn lahteen. Pilvet ovat alhaalla ja sataa tihuttaa. Laskemme ankkurin merisaukkojen ja hylkeiden seuratessa puuhiamme. Jonkin ajan kuluttua ilma alkaa kirkastua. Ensin ympäröiville, osittain lumipeitteisille vuorille ilmestyy auringonpaisteisia läikkiä, ja hetken kuluttua koko lahti kylpee kirkkaassa auringonvalossa. Jostain kuuluu voimakasta vesiputouksen kohinaa.

Kiikaroimme lahden rantoja. Pekka on juuri kommentoinut karhujen puuttumista, kun näen mustakarhun. On yläveden aika, ja karhu kulkee lahden pohjoisrantaa pitkin aivan vesirajassa taustanaan tummat kalliot. Ei ihme, ettemme heti nähneet sitä. Karhu kulkee määrätietoisesti eteenpäin, kunnes se tulee kuusien ja pensaiden rajavyöhykkeelle. Siinä se hypähtää ketterästi ylös rinteeseen ja häipyy pensaikkoon.

Hetken kuluttua näen toisen mustakarhun, joka kävelee kohti rantaa lahden pohjukassa olevaa joenuomaa pitkin. Iso harmaahaikara lehahtaa lentoon sen edestä ja laskeutuu vähän matkan päähän vesirajaan. Karhu jatkaa kulkuaan rantaviivaa pitkin. Äkkiä se syöksyy kalliossa olevaan luolamaiseen syvennykseen. Näen kuinka se ryntäilee luolassa ympäriinsä ja tajuan sen kalastavan. Vesiputous, jonka kohina täyttää lahden, pudottaa vetensä juuri tuohon luolamaiseen syvennykseen. Yläveden aikaan, jolloin putouksen vedellä on lyhin matka lahteen, lohet yrittävät nousta ylös virtaan kutemaan. Nousu pystysuoraan putoukseen on ilmeisen työlästä, ja kalat jäävät hyppelemään putouksen alle. Karhu ei yrityksistään huolimatta saa lohta kiinni ja jatkaa jonkin ajan kuluttua matkaansa. Se nousee ylös rinteeseen täsmälleen samassa paikassa kuin ensiksi näkemäni karhu.

Kääntäessäni kiikarini takaisin putoukseen, näen kuinka valkopäämerikotka laskeutuu lahteen virtaavaan veteen ja nappaa sieltä lohen kynsiinsä. Kotka raahaa ison saaliinsa vaivalloisesti ylemmäs rannalle. Kala sätkii rajusti, ja kotka nousee lopulta seisomaan sen päälle molemmilla jaloillaan. Lahden pohjukassa olleet lokit lentävät saaliin toivossa paikalle ja jäävät norkoilemaan kotkan lähistölle. Kohta lähellä olevaan kuolleeseen puuhun lentää toinen merikotka. Lohen napannut kotka hylkää pian saaliinsa ja kävelee takaisin virtaan. Puussa ollut kotka laskeutuu nyt maahan ja alkaa syödä lohta. Hetken kuluttua sen seuraan liittyy korppi, joka nokkii rohkeasti rannalle levinneitä kalanriekaleita aivan kotkan vierestä. Jonkin ajan kuluttua sekä kotka että korppi nousevat siivilleen, ja niiden tilalle lentää harmaahaikara lahden pohjukasta. Ensimmäinen kotka on juuri napannut toisen lohensa ja on vetämässä sitä pois virrasta, kun paikalle ilmestyy mustakarhu. Lokit ja harmaahaikara nousevat ilmaan karhun tieltä, mutta kotka saaliineen jää paikalleen. Karhu menee ensin näykkimään kotkien hylkäämää lohenraatoa. Pian se kuitenkin syöksyy luolaan ja tulee sieltä ulos pyristelevä lohi hampaissaan.

Auringon laskiessa ilma viilenee pikku hiljaa. Menen sisälle lämpimään ja jätän karhun ja kotkan syömään illallistaan rannalle.

17.8.2007

Olemme Northwestern Fjordin laguunissa. Lahtea ympäröivät vuoret ovat osittain lumen ja jäätiköiden peitossa. Jäätiköiden vanha, sininen jää hohtaa valoa, vaikka taivas on pilvessä. Olemme liikkeellä kajakeilla. Melomme lähellä rantaa ja seuraamme mustakarhua, joka pysähtyy välillä kaivamaan rantamudasta kotiloita. Karhun tullessa lähemmäs vesirajaa sen edestä ampaisee liikkeelle saukko (river otter). Pelästynyt saukko pyyhältää saman tien veteen, ja karhu jatkaa matkaansa häviten pian pensaikkoon.

Melomme laguunin vastarannalle. Rantaudumme kapealle niemelle, joka erottaa laguunin merestä. Vedämme kajakit mahdollisimman kauas vesirajasta, koska on nousevan veden aika. Kävelemme hiljalleen niemennokkaan päin ja tutkimme samalla meren rantakivikkoon jättämiä aarteita. Levän joukosta poimimme ruskean, lähes suorakulmaisen kotelon. Kotelon pitkät sivut on ikään kuin rypytetty, ja sen jokainen kulma on käpertynyt koukuksi. Tiedän, mikä se on. Olemme löytäneet merenneidon kukkaron (mermaid's purse)!

Merenneidon kukkaro on eräiden hai- ja rauskulajien lisääntymiskeino. Jokaisessa kukkarossa on yksi ainoa alkio, joka kehittyy sen sisällä kuten linnunpoika munassaan. Kun kalanpoikanen on riittävän kehittynyt, se puhkaisee kukkaroon reiän ja ui tiehensä. Meidän kukkarossamme on reikä, joten se ei selvästikään ole enää asuttu. Muussa tapauksessa olisimme palauttaneet sen mereen.

Iltapäivällä nostamme ankkurin ja lähdemme katsomaan lahden pohjukkaan ulottuvaa jäätikköä. Ilma viilenee selvästi lähestyessämme sitä. Erikokoiset jäälautat kirjovat lahden pintaa. Aika ajoin kuuluu ukkosen jylinää muistuttava ääni. Se syntyy sulavasta jäätiköstä irtoavien lohkareiden romahtaessa mereen. Jäätikön edessä kelluvien jäälauttojen päällä makaa sadoittain kirjohylkeitä. Jäätikön tiivis, vanha jää on väriltään voimakkaan turkoosinsinistä, osittain saasteiden ja maa-ainesten likaamaa. Joka puolella vuorenrinteiltä laskee alas vuolaita vesivirtoja. Jäätikön kauneudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, tunnen ahdistuvani. Mietin, kuinka kauan jäätiköt jaksavat sinnitellä. Milloin sulaa viimeinen jäätikkö?

18.8.2007

Sääennuste lupaa liian kovaa tuulta, ja päätämme lähteä Sewardiin. Olemme tulossa Northwestern Fjordista ulos merelle, kun näemme ryhävalaan. Se syöksyy pinnan alta kuin ohjus, on hetken aikaa ilmassa lähes pystyasennossa ja rysähtää sitten takaisin mereen. Vesi vaahtoaa sen ympärillä. Hetken kuluttua valas hyppää taas, sitten vielä kolmannen kerran, minkä jälkeen se sukeltaa. Valaan valtava pyrstö nousee ilmaan kuin viuhka, vajoaa sitten hitaasti pinnan alle, ja valas on poissa.

PRINCE WILLIAM SOUND

26.8.2007

Olemme Seven Fathom Holessa. Ankkuripaikkamme on suojaisa, erämaajärveä muistuttava potero isomman Jackpot Bayn lahden perukoilla. Rantojen vanhat, naavapartaiset kuuset kuvastuvat veden tummaan, lähes peilityyneen pintaan.

Lahtea ympäröivien vuorten välissä kiemurteleva puro laskee vetensä aivan ankkuripaikkamme viereen. Puron edustalla käy loiske lohien (pink eli humpy) pyrkiessä ylävirtaan kutemaan. Alavedellä lohet kasaantuvat suuriksi parviksi rantaveteen. Siinä ne ovat helppo saalis karhuille, jotka lihottavat itseään talven varalle.

Istumme illalla salongin pöydän ääressä ja katselemme ikkunan läpi, kun mustakarhu kalastaa.

28.8.2007

Ankkuroimme Nellie Juanin jäätikön lähellä olevaan poukamaan. Meressä ajelehtii jäätiköstä irronneita lohkareita. Vuorovesivirta kuljettaa niitä edestakaisin lahdella. Menemme iltapäivällä laskemaan jäiden joukkoon katkarapumerran. Olemme saaneet alaskalaiselta ystävältämme hyvät ohjeet: pyydys lasketaan paikkaan, missä on vähintään 100 metriä vettä, ja syöttinä käytetään kissanruokapurkkia, johon on puhkottu reikiä.

Aamulla käymme kokemassa merran: 42 isoa katkarapua! Kaadamme sätkivät ravut ämpäriin. Pekka taittaa jollan vieressä kelluvasta ohuesta jäälautasta palan ja murskaa sen rapujen päälle. Illalla syömme vatsamme täyteen rapuja ja laitamme loput pakkaseen.

Seuraavana aamuna merrassa on 49 rapua. Pieni pakastimemme on nyt ääriään myöten täynnä: lohta, ruijanpallasta ja katkarapuja. Meitä on vain kaksi syöjää, ja päätämme lopettaa ravustuksen toistaiseksi.

31.8.2007

Seisomme isolla kivellä Ewan Bayn lahdessa ja tuijotamme vesiputoukseen. Emme ole koskaan ennen nähneet suuntaa vaihtavaa vuorovesiputousta. Vesi virtaa nyt kuohuen alas kapeaa uomaa lahdesta sen pohjukkaan. Kapeikko on kuin muutaman metrin korkuinen kynnys varsinaisen lahden ja sen pohjukan välissä. Vuorovesi lahdella on noin kuusi metriä. Runsaan kuuden tunnin kuluttua sama toistuu, mutta silloin putouksen vesi ryöppyää vastakkaiseen suuntaan eli pohjukasta lahteen. Merisaukot surffaavat usein putouksessa, niin meille on kerrottu.

Ajamme ylävedentasauksen aikaan jollalla putouksen läpi. Voimme jäädä pohjukkaan enintään 20 minuutiksi, jos mielimme päästä takaisin lahteen. Suuntaamme pohjukan perälle, missä näemme ison mustakarhun. Lähempänä rantaa joudumme lohien saartamaksi. Niitä on joka puolella, sadoittain eläviä ja kuolleita lohia. Elävät lohet syöksyilevät sinne tänne pyrkiessään ylös jokeen, jonka suulla lihava karhu on kalassa. Kuolleita, tehtävänsä jo täyttäneitä lohia kelluu vedenpinnalla, ja niiden mätänevät raadot täplittävät pohjamutaa. - Mikä löyhkä pohjukassa mahtaakaan olla alaveden aikaan!

5.9.2007

Pekka on sammuttanut koneen, ja me ajelehdimme hitaasti Icy Bayn lahden vuorovesivirrassa.

Lahdella on parhaillaan syömässä viisi ryhävalasta. Ne uivat lahtea edestakaisin kahdessa ryhmässä. Kauempana veneen oikealla puolella on kaksi valasta, jotka ovat menossa pohjukan suuntaan. Kuulemme, kuinka ne ääntelevät. Niiden ääni muistuttaa syvää murinaa.

Veneemme vieressä on kolmen valaan ryhmä, kaksi aikuista ja yksi poikanen. Valaat pysyvät lähes paikallaan. Taustalla oleva metsikkö häviää aika ajoin niiden hengityshuurujen taakse. Kohta ensimmäisenä uivan valaan selkä nousee kaarelle. Näemme kuinka sen kaunis, mustavalkoinen pyrstö kohoaa vedenpinnan yläpuolelle, kun se sukeltaa. Sitten sukeltaa toinen aikuisista valaista ja heti sen perään poikanen. Pekka käynnistää nyt koneen, ja me jatkamme keskeytynyttä matkaamme Chenegan jäätikölle.

Viimeksi kun olimme Icy Bayn lahdella, keskellä lahtea lekotteli kymmenkunta merisaukkoa isolla jäälautalla. En ollut aikaisemmin nähnyt merisaukkoa vedenpinnan yläpuolella. Saukon pää, joka on niin dominoiva sen kelluessa selällään vedessä, näytti suhteettoman pieneltä sen paksuun keskiruumiiseen verrattuna. Nyt saukkoja ei näy.

Etenemme hitaasti jäälohkareita väistellen. Olemme juuri tulossa jäätikölle vievään lahteen, kun näemme kuinka edessämme olevasta jäälautasta lohkeaa pieni pala. Lautta näyttää värähtävän ja alkaa kallistua hitaasti. Hetken kuluttua se kaatuu kyljelleen ja pyörähtää sitten kokonaan ylösalaisin. Jää tasapainottelee jonkin aikaa pystyasennossa, mutta romahtaa lopulta takaisin kyljelleen, missä se löytää tasapainon. Ohuen, valkoisen jääkuoren alta on tullut esiin valtava, kirkkaansininen jäälohkare, kuin meren hioma jalokivi.

7.6.2008

Ankkuroimme Kodiakin kaakkoispuolella olevaan Old Kaguyak Bayhin. Olemme kuulleet, että lahteen olisi rantautunut valas. Se olisi tervetullutta lisäravintoa nälkäisille karhuille, sillä Alaskan talvi on ollut epätavallisen kova, ja kesä on myöhässä. Haravoin rannat tarkkaan kiikarillani, mutta en näe mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hiekkaa, kiviä, rantaan ajautuneita puunrunkoja, mutta ei merkkiäkään valaasta.

Alkuillasta menen uudestaan kannelle. Lahtea kolmelta sivulta ympäröivä tundra näyttää liekehtivän hiljalleen laskevan auringon valossa. Tundralta astelee parhaillaan punaruskea kodiakinkarhu kohti rantaa. Se etenee hitaasti kannasta pitkin ja pysähtyy välillä tarkkailemaan ympäristöään. Sitten se katoaa töyräällä kasvavaan pensaikkoon. Muutamaa minuuttia myöhemmin karhu ilmestyy uudelleen näkyviin lähempänä venettämme. Se laskeutuu hietikolle ja suuntaa kulkunsa kohti rannalla olevaa puuröykkiötä. Karhu valitsee yhden rungoista ja alkaa työntää sitä käpälillään erilleen muista. Seuraan sen aherrusta mielenkiinnolla. Leikkiikö se? Vasta kun runko kääntyy poikittain, ymmärrän, mistä on kysymys. Se, mitä karhu työntää, ei olekaan runko vaan ranka, rantautuneen valaan selkäranka! Saatuaan rangan mieleiseensä asentoon, karhu paneutuu hiekalle aterioimaan. Pian töyrään takaa ilmestyy kaksi punakettua. Karhu nousee jaloilleen, ottaa muutaman juoksuaskeleen kettuja kohti ja onnistuu hätistämään pienemmän niistä tiehensä. Mutta kookkaampi ketuista jää rannalle. Se kaartaa karhun ympäri ja asettuu sitten kerälle vähän matkan päähän karhusta. Hetken kuluttua kettu nousee ylös, kiertää karhun selän takaa ja menee rangan toiseen päähän syömään. Vähän väliä karhu keskeyttää syömisen ja katsoo oikealle kannaksen taakse, jonne itse en näe. Mikähän sitä hermostuttaa? Äkkiä se nousee ylös ja poistuu lahdenuomaa pitkin hiekkakannaksen taakse. Myös kettu lopettaa syömisen ja katoaa pensaikkoon. Samalla hetkellä, kun karhu häviää kannaksen taakse, sieltä astuu esiin suurin koskaan näkemäni kodiakinkarhu. Sen selkä on hiekanruskea, pitkät raajat muutamaa astetta tummemmat. Karhu astelee majesteettisen rauhallisesti valaanjäännösten luo ja asettuu syömään. Punaruskea karhu ilmestyy jonkin ajan kuluttua töyrään laelle ja katoaa sitten tundran heinikkoon. Myös ketut näyttävät kaikonneen.

Illan hämärtyessä suuri karhu poistuu paikalta, ja ranta on jälleen autio. Mutta vain hetken, sillä kun kannas on peittänyt karhun näkyvistäni, pensaikosta tulee esiin punakettu. Se vilkuilee hetken ympärilleen, juoksee alas rinnettä ja katoaa sitten valaan selkänikamien taakse jatkamaan keskeytynyttä ateriaansa.

20.7.2008

Olemme menossa kokemaan Amalikin lahden suulle laskemamme rapumerrat, kun näen kaksi punakettua saarten välissä olevalla hiekkakannaksella. Ajamme kannaksen edustalla olevaan lahteen ottamaan ketuista kuvia. Matkalla ohitamme alaveden paljastamat karit, joilta lähtee lentoon parvi lintuja. Tunnistan ne myöhemmin virta-alleiksi. Tulemme matalaan, ja Pekka sammuttaa jollan moottorin. Nousen seisomaan keulaboksin päälle saadakseni paremman kuvakulman. Samassa jollan vieressä olevan kiven takaa nousee karhun pää. Tuijotan hetken karhua suoraan silmiin! Sitten karhu laskee päänsä ja jatkaa simpukoiden kaivamista. Kohtaaminen on odottamaton, ja tunnen kuinka käteni alkavat vapista. Toivon, ettei tärinä pilaa kuviani.

Ruskeakarhut ovat kovin erivärisiä ja -näköisiä, joten ne on helppo erottaa toisistaan. Olemme jo usean päivän ajan seuranneet kyseisen karhun ja toisen, sitä jonkin verran kookkaamman karhun rinnakkaiseloa. Karhut eivät ole koskaan etäällä toisistaan, mutta vaikuttaa siltä kuin isompi karhu yrittäisi häätää pienempää karhua pois. Joka kerta, kun iso karhu tulee pienemmän lähelle, tämä siirtyy kiireesti kauemmas. Oletan, että kyseessä on emokarhu ja yli-ikäinen pentu, jonka emon mielestä olisi jo aika itsenäistyä.

Hetken kuluttua emokarhu astuukin esiin kallioiden takaa. Pentu lopettaa heti kaivamisen ja lähtee tallustamaan kannaksen suuntaan edellään toinen ketuista ja perässään karhuemo. Kettu jää hiekkakannakselle, mutta karhut kapuavat peräkkäin ylös rinteeseen ja katoavat pian pensaiden taakse.

Emokarhun ilmestyessä paikalle näin taustalla kolmannen karhun istumassa kalliolla. Nyt sitä ei enää näy. Ajamme hitaasti matalikkojen ohi pitkin rantaa ja pian näemmekin vaaleaturkkisen karhun. Se on kaivamassa simpukoita aivan rannan tuntumassa. Karhu toteaa tulomme, mutta jatkaa häiriintymättä kaivamista. Hetken kuluttua se kuitenkin nostaa päänsä rantamudasta, katsoo meistä takavasemmalle ja päästää äänekkään puhahduksen. Käännän pääni nähdäkseni, mikä sai karhun hermostumaan. Kivien takaa ilmestyy ensin pentu ja heti sen jäljessä emokarhu. Vaalea karhu kääntyy ympäri ja lähtee juoksemaan kivikkoista rantaa pitkin. Jonkin matkan päässä se pysähtyy, puhahtaa vielä kerran ja ryntää sitten mereen. Karhu ui kapean salmen yli vilkuillen vähän väliä taakseen. Päästyään merilevän peittämälle saarekkeelle, se käännähtää välittömästi ympäri ja puhisee vastarannalla oleville karhuille. Karhu ravistelee veden turkistaan, jatkaa matkaansa saarekkeen toiselle puolelle ja menee jälleen veteen. Pentu ja emo laskeutuvat myös veteen ja uivat peräkkäin saarekkeelle, minne ne jäävät kaivamaan simpukoita.

Vaaleaturkkinen karhu jatkaa uimista kauempana olevalle ruohon peittämälle saarelle. Noustuaan rannalle, se pysähtyy hetkeksi tarkkailemaan saarekkeelle jääneitä karhuja, mutta alkaa sitten kavuta rinnettä ylös. Karhu kiipeää aivan saaren laelle asti. Sinne se asettuu syömään ruohoa villi-iiristen ja kurjenpolvien keskelle, ja me maltamme vihdoinkin jatkaa matkaamme rapumerroille.

27.7.2008

On viimeinen aamumme Amalikin lahdella. Pilvet makaavat raskaina lahden yllä, ja sataa tihuttaa. Vähitellen ilma alkaa kuitenkin kirkastua, ja nostaessamme ankkuria, aurinko pilkahtaa esiin pilvien lomasta. Sen säteet valaisevat niemennokan, missä vain muutama päivä sitten näimme parikesäisen karhunpennun kaivamassa simpukoita harakka seuranaan. Pilkkaniskat, mustalinnut, virta-allit ja kiislat kirjovat lähes peilityynen lahden pintaa. Ajamme hitaasti ulos lahdesta lintuja väistellen ja käännymme sitten oikealle. Olemme menossa katsomaan harmaavalaita ennen kuin jatkamme matkaa muutaman mailin päässä olevaan Hidden Harboriin.

Lahden ulkopuolella, kallioluotojen ja niemimaan välissä, keskimäärin noin 15 metrin syvyisessä vedessä on kolme harmaavalasta. Toisin kuin useimmat lajikumppaninsa, nämä eivät ole jatkaneet matkaansa Unimak Passin kautta Beringinmerelle, vaan ovat jääneet ruokailemaan Tyynenmeren puolelle.

Edessämme vasemmalla puolella olevilla luodoilla makaa kymmenittäin stellerinmerileijonia. Niistä hieman oikealle näemme harmaata merenpintaa vasten valaiden hengityshuuruja. Pekka hiljentää veneen nopeutta, ja jäämme odottamaan. Valaat uivat meihin nähden poikittain. Ne sukeltavat muutaman minuutin välein merenpohjaan, missä ne seulovat ruokaa pohjamudasta. Valaat näyttävät olevan kaikki erivärisiä; yksi on tummanharmaa, toinen sävyltään selvästi vaaleampi, ja kolmas näyttää ainakin tässä valaistuksessa lähinnä vihertävältä. Kaksi valaista on oikealla puolella venettämme, mutta kolmas on tulossa suoraan meitä kohti. Valas on noin 15 metriä pitkä eli aika tarkoin veneemme pituinen. Se nousee pintaan aivan veneen edessä, ja näemme sen tummanharmaan, rystyisen selän, joka on nahkaan kiinnittyneiden kotiloiden täplittämä.

Valas kaartaa nyt meistä hieman vasemmalle. Kuulemme kuinka sen hengitys purkautuu hengitysaukoista. Ääni on kumea ja jotenkin katkonainen. Valas päästää viisi puhallusta ennen kuin se sukeltaa. Sen selkä menee ensin kaarelle, ja sitten näemme valaan pyrstön, joka nousee korkealle ilmaan. Se on kuin taideteos! Tumma pyrstöevä on kauttaaltaan vaaleiden kotiloiden ja erimuotoisten viirujen ja laikkujen kirjoma. Sen kärjet ovat lähes valkoiset, ja oikeassa puoliskossa loistaa valkoisella pohjalla kirkkaan oranssi, pyöreä läikkä. Tämän valaan tulemme tunnistamaan missä tahansa sen näemmekin. Ehkä seuraavan kerran eteläisen Kalifornian lämpimillä vesillä, minne valaat joka vuosi lähtevät pakoon Alaskan talven kylmyyttä.

7.8.2008

Heräämme veden loiskeeseen. Ruth Bayn pieni lahti on lähes tungokseen asti täynnä lohia, jotka vielä voimansa tunnossa hyppelevät ylös vedestä. Muutaman viikon kuluessa kalat nousevat kutemaan lahteen laskevaan jokeen. Tämän jälkeen niiden liha alkaa mädäntyä, ja ne kuolevat. Se on luonnon armoton laki, jota lohet tunnollisesti noudattavat.

Nostamme ankkurin lohien keskeltä ja siirrymme lähellä olevaan Izhut Bayhin seuraamaan lahdella ruokailevia ryhävalaita.

Ajelehdimme hiljaa lahden vuorovesivirrassa. Pekka on sammuttanut moottorin ja ottanut kaikuluotaimet pois päältä, ettemme häiritsisi valaita. Näin meitä on neuvottu tekemään. Lahdella on toistakymmentä valasta, jotka kiertävät lahtea kahden tai kolmen yksilön ryhmissä. Niiden hengityssuihkut nousevat korkealle tuulettomaan ilmaan. Hengitettyään neljä viisi kertaa valaat sukeltavat. Ne pysyvät pinnan alla useita minuutteja ja liikkuvat sukelluksen aikana pitkiäkin matkoja. Yritämme arvata, missä päin lahtea mikin ryhmä nousee seuraavaksi pintaan. Kiikaroimme juuri lahden itäreunalla uivia valaita, kun keulan suunnalta kuuluu yllättäen äänekäs PUUUHH! Kaksi valasta on noussut ylös lähellä venettämme ja ui nyt meitä kohti. Juoksen sisälle hakemaan kamerani. Ehdin tuskin takaisin kannelle, kun valaat ovat jo veneen kyljellä. Katsoessani reelingin yli veteen näen suoraan alapuolellani kaksi kiiltävänmustaa selkää, joista toinen on pitempi kuin veneemme!

Olen nyt ensimmäistä kertaa valokuvausharrastukseni aikana tilanteessa, jossa kuvattava kohde on aivan liian lähellä, valaan mustaa selkää riittää linssin täydeltä. Selän etupuolella näkyy hengitysaukko. Se on etureunastaan korkeampi, mikä ilmeisesti estää vettä pääsemästä aukkoon valaan hengittäessä. Hengitysaukon jälkeen selkä jatkuu pitkään sileänä, kunnes se ennen pyrstöevää nousee ikään kuin kyttyrälle. Ryhävalaan englanninkielinen nimi humpback whale eli kyttyrävalas onkin varsin osuva. Tämän kyttyrän eli valaan selkäevän muoto näyttää vaihtelevan suuresti. Lähempänä venettä olevan valaan evä on huomattavasti terävämpi ja käyrempi kuin vieressä uivan kumppaninsa.

Valaat ohittavat meidät hitaasti ja eleettömästi. Tuntuu kuin ne pidättelisivät hengitystään juuri veneemme kohdalla. Vasta kun valaat ovat etäällä meistä, ne päästävät hengityksensä jälleen purkautumaan. Hengitettyään vielä muutaman kerran, ne nostavat mahtavat pyrstönsä ilmaan ja laskeutuvat peräkanaa takaisin lahden syvyyksiin.